Ei hän edes pidä minua

Vierailija: 'Tämä vaivaa minua todella paljon. Nyt viime aikoina on sattunut kaksi tapausta, jotka jäivät vaivaamaan: Olin erässä harrastusryhmässä, jossa meitä oli seitsemän jäsentä. Mielestäni tulin kaikkien kanssa toimeen, juttelin ja yritin olla ystävällinen. Harrastusryhmä loppui ja huomasin... Ei edes pidä auringosta. Antti Holma sanoo, ettei hän ole koskaan ollut auringonpalvoja tai oikeastaan edes pitänyt auringosta. – Elämä ei mene sillä tavalla järkevästi. Olen entinen röökinpolttaja, joten jos minua olisi pitänyt rankaista järkevästi jostain, niin olisin saanut keuhko- tai suusyövän, Antti toteaa. Hän on minua joitakin vuosia vanhempi ja hänen kaveripiirissään on lapsia. Minun kavereillani ei ole. Hän jatkuvasti arvostelee minua eikä oikein ymmärrä, mitä teen, koska hänen mielestään jatkotutkinnon suorittaminen ei ole mitään oikeaa tekemistä/työtä. Ilman jatkotutkintoa en voi hakea alani töitä. Tottakai pitkässä parisuhteessa seksinkin saralla tulee erimielisyyksiä ja kuivempia kausia. Mutta en edes pidä omaa parisuhdettani kovin pitkänä (tällä hetkellä noin 4v oltu yhdessä, ja tämä ongelma ollut 3,5v). Eikä se puhuminen auta mitään, kun toisen mielestä ongelmaa ei ole, eikä mikään muutu, vaikka kuinka yrittäisi puhua. Laura Nores ei yhdessä vaiheessa pystynyt piirtämään edes suoraa viivaa kynällä vaikean kroonisen migreeninsä vuoksi. Nyt hän maalaa huikeita keksitaideteoksia, joita ihaillaan sosiaalisessa mediassa ja Lauran Pikeeripossu-blogissa. En tiedä miksi jaksan hän ei edes halua auttaa minua paineiden kanssa ei voi ottaa suihin ei voi edes runkata kai pelkää että ranne murtuu. en saa koskea ainakaan paljasta ihoa. harvemmin mennään edes enää suihkuun yhdessä kun etten vaan innostu. Suudeltukaan ei olla pitkään hmm varmaan viimeksi puoli vuotta siitäkin. Mieheni ei pidä huolta henkilökohtaisesta hygieniastaan. Hän ei leikkaa kynsiään, jonka vuoksi hän raapii minua seksin aikana. Hän tekee päivätyötä, mutta ei peseydy kuin harvakseltaan. Parta ja hiukset ovat leikkaamatta ja hampaitaan hän pesee hyvin harvoin. Suoraan sanoen, minua ällöttää pelkkä ajatus seksistä hänen kanssaan. Hän ei ole koskaan seurustellut, eikä häntä ole edes suudeltu. ... jota kukaan ei pidä viehättävän ... joiden kanssa olen edelleen läheinen, mutta minua ei koskaan pyydetty treffeille. Enkä minä kasvatuksestani ja kokemattomuudestani johtuen uskaltanut tehdä aloitetta. Olemme 40-45 v pariskunta, nyt asuneet puoli vuotta yhdessä. Ihan okei menee,mutta minua on alkanut mietittymään miksi mies ei pidä mitään yhteyttä sukulaisiinsa. Hänellä on niitä kyllä eikä matkakaan ole pitkä. Mutta eivät enää soittele, ei kyläile, tms.

Tarinani kannabiksesta

2019.09.05 14:55 floqer_ Tarinani kannabiksesta

Hei kaikki, tähän ensimmäiseksi haluaisin kirjoittaa pienen disclaimerin. Tämä on kannabismyönteinen postaus, mutta en halua sillä pelottaa tai ärsyttää ketään. Jos olet kannabiksenvastainen ihminen, pyydän juuri sinua lukemaan tämän. En väitä kannabiksen olevan kaikkivoipa, tiedän että siitä löytyy huonoja puolia. Kannabis voi todistetusti laukaista Schizophreniaa tai muita psyykkisiä sairauksia sellaisissa henkilöissä, joilta löytyy potentiaalia niihin. Haluaisin kumminkin jakaa tarinani näkökulmasta, jossa kannabis on hengenpelastava lääke.
Olen aika normaali 26-vuotias mies. Mulla oli keskiluokkainen, normaali lapsuus. Opiskelen yliopistossa luonnontieteiden puolella ja nautin opiskelusta todella paljon. Mulla on myös päivittäistä ahdistusta, ja masennusta kausittain. Se ei tarkoita, että olen kotona pimeässä vollottamassa 24/7 -- päinvastoin -- minulla on aika hyvä tilanne kavereiden suhteen ja tykkään käydä ulkona ihmisten ilmoilla. En hirveästi kuluta alkoholia, mutta tykkään välillä käydä kaveriporukoiden kanssa ulkona viikonloppuisin, tanssia bileissä, tavata uusia ihmisiä ja nauraa muiden jutuille. Se mitä muut ei näe, on kun olen yksin kotona ja se rento, onnellinen, ystävällinen jätkä jonka muut tuntee, on hiuksenvarassa luovuttaa elämän suhteen. Ramppaan keittiön ja olohuoneen väliä, kun en tiedä mitä tekisin. Tuntuu kuin olisin ainut ihminen maailmassa ja vaikka saisin hämättyä tuota fiilistä jollakin youtube-videolla tai pelillä, vatsanpohjassani on semmoinen painostava kipu, kuin pohjaton kuilu joka aina muistuttaa minua siitä, että onnellisuus ei ole mikään itsestäänselvyys. Päässäni liikkuu epärationaalisia ajatuksia, kuten että ystäväni eivät oikeasti pidä minusta, vaan eivät tohdi kertoa minulle että olen ärsyttävä. Tai että se tyttö johon olen umpi-ihastunut pitää minua pellenä ja elättelen vain turhia toiveita. Monesti puhutaan että jotta voi rakastaa muita, pitää ensin rakastaa itseään. Minä en tiedä miltä se tuntuu. En tiedä miten edes lähtisin korjaamaan tuota ongelmaa, että voisin joskus rakastaa itseäni.
Kun olin n. 15- tai 16-vuotias, minulla oli ensimmäinen kokemus kannabiksen kanssa. Silloinen tyttöystäväni asui Espoon lähiöissä ja hänen taustansa oli todella erilainen kuin minun. Olimme hengaamassa hänen kavereiden kanssa jossain päin Espoota kerrostaloasunnossa kun nämä kaverit väänsivät Lidlin colapullosta bongin. Kokeilin heidän kanssansa kannabista, enkä oikein miettinyt siitä mitään. Sen jälkeen vuosien saatossa kokeilin aina silloin tällöin kun sitä oli tarjolla. Kokeilut tapahtui aina kun alkoholi oli hommassa mukana, joten kannabiksen antama fiilis ei oikein tullut esille. Ennemminkin se vain väsytti ja sai tuntemaan itsensä kännisemmäksi.
Pari vuotta sitten tuo muuttui, kun kaverini oli lähdössä vaihtoon ulkomaille ja hän tarjoutui antamaan loput pussukastansa minulle. Tuo olisi ensimmäinen kerta kun omistan kannabista. Suostuin ja ajattelin, että onpahan sitten tarjottavaksi jos sen tyyppisiä kavereita on etkoilemassa mun luona. Päätin kumminkin kokeilla ihan itsekseni mielenkiinnosta, koska tiedostin etten ole kokeillut kannabista ennen selvin päin.
Olin tuolloin tupakoitsija ja käärin röökini, joten väänsin helposti pienen spliffin jossa oli n. puolet tupakkaa ja puolet kannabista. Asuin kerrostaloalueella ja olin todella peloissani siitä jos joku näkisi naamani samalla kun haistavat tuon makeahkon kukan hajun, joten menin läheiseen metsään pellon reunalle etsimään istumapaikkaa. Kello oli jotain kymmenen päälle illalla. Ilma oli vielä kostea saman päivän sateista. Tuntui aika erikoiselta olla metsässä spliffi kädessä. Pistin tuon palamaan ja katselin ympärilleni. Koitin katsella ettei kukaan koiranulkoiluttaja tai muu olisi tulossa minua kohti. Oli aika pimeää, mutta pelto sai kuunvalosta vaalean pinnan. Ilma tuoksui raikkaalta ja puhtaalta, varsinkin sateiden ansiosta. Tuuli heilutti puunlatvoja, jotka päästivät rauhoittavaa kohinaa muuten niin hiljaisessa ympäristössä. Aloin miettiä niitä aikoja kun olimme veljeni kanssa pieniä ja leikimme meidän takapihalla samanlaisessa säässä. Meillä oli leikkipyssyjä joiden kanssa leikimme commandoa. Tuoksu oli aivan sama kuin silloinkin. Mieleeni tulivat myös inttiajat, kuinka silloin olin vartiossa sen yhden tyypin kanssa. Juttelimme tosi syvällisiä asioita unelmista ja siitä mikä on tärkeää elämässä pitkällä tähtäimellä. Tuoksu oli aivan sama kuin silloinkin.
Tumppasin spliffini varovasti ja säilytin tuon tumpin roskista varten. Mietin, että voisin tehdä vähän iltapalaa kun pääsen kotiin. En keksinyt mitään muuta suunniteltavaa, mutta tällä kertaa se ei haitannut. Kuilu oli kadonnut vatsastani. Nostalgiset muistelmani saivat silmäni vettymään. Ne antoivat voimaa minulle ja toivoa tulevaisuudelle. Olin onnellinen.
Kun pääsin kotiin, pistin spotifystä soimaan Gorillazia ja avasin yhden koodiprojektin mitä olin työstänyt jonkun aikaa. Pilvessä oleminen tottakai vähän hidastaa hommia, mutta olin ainakin onnellinen. En pysähtynyt ramppaamaan keittiön ja olohuoneen väliä, en ruvennut säälimään itseäni, en halunnut hämätä itseäni. Tein mitä rakastin ja tein sitä aivan itsekseni.
Nykyään käytän vaporisaattoria kannabiksen kanssa. Tällä tavoin voin käyttää sitä sisällä, sillä vaporisaattori ei jätä minkäänlaista tuoksua. Käytän lähes joka päivä, mutta tiedän myös milloin sitä ei ole sopiva käyttää. En ikinä esimerkiksi aja autoa vaikutuksen alaisena. Olen löytänyt kasvattajan, jonka perhettä tuen olemalla vakioasiakas. Tiedän mitä lajiketta saan häneltä ja istutusprosessissa saan toivoa mitä lajikkeita hän laittaa kasvamaan. Olen lopettanut tupakoinnin ja alkanut kokeilemaan erilaisia harrastuksia. Tunnen olevani täynnä eloa, niinkuin myös maailma tuntuu olevan täynnä eloa. Rakastan pehmeää auringonvaloa, narskuvaa pakkaslunta, aamukahvia, pitkiä pyöräreittejä, yön pikkutuntien pelihetkiä kavereiden kanssa ja ehkä ensimmäistä kertaa tiedän miltä tuntuu rakastaa itseäni.
submitted by floqer_ to Suomi [link] [comments]


2019.07.10 13:51 ajatuksiani Erikoinen päivä elämässäni

Hei kaikille! Sain inspiraation kirjoitella itselleni blogityyliin päivän tapahtumista, ja ajattelin jakaa sen tännekin jos joku haluaa lukea ja/tai keskustella aiheesta.Taustatietoina sanottakoon että olen noin kolmekymppinen mies, sairastan kaksisuuntaista mielialahäiriötä, vähävarainen ja olen ollut pitkin elämääni pätkätöissä jotka ovat päättyneet yleensä masennuskauden burnouttiin, potkuihin tai ihan vaan määräaikaisuuden loppumiseen. En ole oikein löytänyt suuntaa elämälleni.
Tarina sisältää huumeiden käyttöä, joten vältä lukemasta jos se aiheuttaa sinussa ikäviä tunteita. Se sisältää myös iloisia oivalluksia, ja näkymää siihen miten sosiaaliset ja yhteiskunnan paineet vaikuttavat ihmiseen. Kiitos jo etukäteen, jos joku jaksaa lukea. En ole ennen oikein kirjoittanut mitään, joten pahoittelen jos teksti on vaikeasti luettavaa tai huonosti säestettyä.


Saavuin kotiin sunnuntai-iltana. Olin viettänyt loistavan viikonlopun maaseudulla, puolisoni ja yhteisen ystävämme syntymäkodissa. Kävimme saunassa, ja istumme laiturilla kuunnellen Juicen klassikoita ja muita yhteisiä suosikkibiisejä. Vesi oli sopivan viileää, juuri sopivaa saunasta pulahtamiseen. Naisia se vähän palelsi, mutta uskalsivat epäröinnin jälkeen uimaan. Siemailimme laiturilla valko- ja punaviinia, samalla nautiskellessamme saunan kiukaalla kypsyneitä perunoita ja paprikoita, makkaraa unohtamatta. Jaoimme yhteisiä murheitamme, muistoja, päivän tapahtumia ja unelmia.
Mietin kotona huomista, ja kuinka minun tulisi valita palkaton työkokeilupaikka todennäköisesti kirjaston ja IT-tuen väliltä. Maksajana toimi Kela, enkä hyvityksenä saisi kokea edes aktiivimallin ehtojen täyttämymistä puolen vuoden työstä.
Noh, onpahan mietiskeltävää leikattua työttömyystukea hakiessani. Huoli huomisesta painoi, joten huuhdoin kurkustani alas lääkärin määrämän bentson, melatoniinin ja viininjämien muodostaman koktailin.
Mieltäni lämmitti viikonlopun muistot ja itsekannustuksen tunne, olinhan jaksanut perjantaina juosta viidentoista kilometrin lenkin joten lepo oli ansaittu. Ehkä näillä apuvälineillä saisi unta.
Herätyskelloni olisi piipannut yhdeksältä, mutta heräsin virkeänä puoli viideltä aamulla. Katselin kännykästä maailman tapahtumat Redditistä, sekä lueskelin Ylilaudan sekalaisen keskustelupalstan etusivun. Hörähtelin ääneen "Kohta ne lampaat herää töihin, bää bää!" keskusteluille, joita oli useampi. "Rotta siellä vinkuu, onko kivaa syödä loppukuu makaroneja?" kuului vastaus. Tarkastin myös eri alalaudalta tapani mukaan onko Paltamolainen alkoholisti, animefanaatikko, seksuaalisuudeltaan häilyvä jännämies Upi toilaillut poissaollessani mitään erikoista ja hauskaa.
Ei ollut tällä kertaa.
Kellon lyötyä viisi totesin itselleni, että olisi se tietty hyvä saada tänään jotain aikaankin. Aloin vetämään juoksuvaatteita päälleni. Katsoin ikkunasta sateista säätä, tuomiokirkkoa ja sen maalausta muistuttavaa siluettia taivasta vasten. Puin sykevyön ja lenkkarit päälleni, ja kuulin jonkun naapurin lähtevän kotoaan, luultavimmin töihin. Odotin hetken ennen ulosmenoa, etten joutuisi tapaamaan.
Kello piippasi ulkona GPS-signaalin ja sykkeeni löytymistä, olin siis ilmeisesti elossa ja vieläpä maapallolla. Yön kestäneen sateen syystä valitsin asvaltoidun reitin märän metsän sijaan. Juostuani ensimmäisen kilometrin loivaan ylämäkeen ranteestani kuului kannustava piippaus. Kuntosi on keskimääräistä parempi, +4! se ilmaisi. Nostin hieman tahtia ja keskityin hengitykseen.
Kierrettyäni tutun lenkin uskollinen kelloni ilmaisi minun juosseen uudet nopeusennätykset sekä kilometrin, viiden kilometrin että mailin matkalta. Henkilökohtaiset ennätykset siis, olenhan vain kaksisuuntaisesta kärsivä kolmekymppinen työtön mies, en olympiakandidaatti. Olin silti varsin tyytyväinen tulokseen, vaikka tiesinkin että ainoat siitä kiinnostuneet olivat minä itse ja siskoni, jotka kannustamme toisiamme kuntoilussa.
Kehoni oli niin kuuma urheilun jäljiltä, että kylmimmälle säädetty suihku ei tuntunut kuin lempeän viileälle ihoani vasten. Yleensä olen arka kylmän veden edessä. Arka kuin rotta konsanaan, ja sellaiseksi itseni yleensä tunsinkin eläessäni toisten työn hedelmillä. Laitoin aamukahvit tippumaan ja istahdin sängyn laidalle meditoimaan.
Pidin parhaani mukaan huomioni hengityksessä, kunnes havahduin siihen että Moccamaster oli jo aikansa ollut hiljaa. Mietiskelin vastikään mieleeni tullutta buddhalaisuutta ja sen arvoja kaataessani mukiini päivän ensimmäiset piristeet. Ehkä siinä olisi itselle hyvä suunta, uskonto tai filosofia. Lienee mielipidekysymys mihin kategorisoi. Tervehdin nimeltä lemmikkikäärmeeni samalla kun tarkastin heidän olosuhteensa. Bella tervehti takaisin iloisesti heiluttelemalla kieltään. Gandalf ja Smith nukkuivat.
Laitoin suuhuni sulamaan minttupastillinmakuiset Lamotrigin mielialalääkkeeni. Hyvälle maistuivat, ja kaupan päälle niiden pitäisi vieläpä ehkäistä sairauteni masennusjaksoja. En pidä ajatuksesta aivokemioita muokkaavien lääkkeiden päivittäisestä syömisestä, mutta ilman niitä en usko että saisin koskaan pidettyä työpaikkaa, mikäli joskus sellaisen saan. Nämä tasaavat mielialaa tappamatta täysin luovia hypomaanisia jaksoja, mutta kuitenkin vähentävät impulsiivisuutta.
Jalkeilla ollessani päätin siivoilla asuntoa ja ilahduttaa sillä puolisoani, joka oli perheensä luona visiitillä. Asunto oli tavanomaista siistimpi, vaikka varmasti tavallisen tallaajan mielestä hieman sotkuinen. Minun mielestäni se on upea, boheemi ja persoonallinen. Täynnä rakkaani maalaamaa taidetta.
Viikkasin pyykit kaappiin, omani hutiloiden ja kumppanini paidat tarkemmin. Tyytyväisenä siisteydestä menin pesemään hampaani, kunnes sain aikaan lievän kakomisen nielaistuani vahingossa hammastahnaa. Hetken seisoin suorassa ja hengittelin syvään, kunnes parin minuutin kuluttua huuhdoin aamukahvini pöntöstä alas. Tympääntyneenä purskuttelin suun vedellä. En juuri pidä oksentamisesta, vaikka nautinkin itseni kiusaamisesta eri tavoin.
Tyhjennettyä räjähtävästi molemmat päät tein päätöksen laittaa viestin kuntoutustädille etten pääsisi aamutapaamiselle oksennustaudin vuoksi. Ei se tauti ollut tietenkään, refleksi vain. En vain halunnut mennä tekemään päätöksiä asioista jotka eivät kiinnosta. Makoilin sohvalla mietiskellen vaihtoehtojani työkokeiluun. Sekä kirjastotyö että it-tuki tuntuivat ihan siedettävältä ajanvietteeltä, mutta hyvin päämäärättömiltä.
Kadehdin masentunutta parasta ystävääni, jolla on lukuisia vakavia synnyinperäisiä sairauksia. Hän ei voi edes juosta vaikka haluaisi, kun sydän on leikattu ja lääkäri kieltää. Hänellä on työkyvyttömyyseläke, joka on kaltaiselleni laiskimukselle vain kaukainen unelma. Hän saa testosteronia ihovoiteesta, kun itse joutuisin nähdä vaivan tehdä kyykkyjä salilla. Oi vääryys, että minulla on kykyjä tehdä asioita ja kadehdin niitä jotka eivät voi. Tunsin oloni hyvin itsekkääksi ja typeräksi.
Päätin kysyä psykedeeleiltä ratkaisua ongelmaani. Halusin selvittää mitä haluan elannokseni tehdä, asia kun on vaivannut minua jo niin pitkään kuin muistan.
Kaivoin jääkaapin perältä purkista kaksi folioon käärittyä sokeripalaa, joihin oli tiputettu yksittäiset tipat jonkin nimettömän kemistin valmistamaa LSD:tä. Laitoin sokeripalat suuhuni ja aloin valmistella itselleni pientä alttaria elämänsuunnan mietiskelyyn. Riisuin makuuhuoneen ikkunalta värikkäät led-valot, ja kannoin elämänkumppanini peilin eloisine postikortteineen ja leikkeineen olohuoneeseen. "When nothing is sure, everything is possible" oli yksi näistä elämänviisauksista. Keitin vettä ja laitoin kahvimukiini hautumaan halpaa vihreää teetä. Koristelin peilin värikkäillä valoilla. Otin esiin jumppamaton, ja aloin tekemään venytyksiä, sekä päästä keksimiäni joogaliikkeitä, mikä nyt sattui tuntumaan jumiutuneissa lihaksissa hyvältä. Laitan soimaan lempialbumini, Pink Floyd - Dark Side of the Moon. Istahdan värikkäästi valaistun peilin eteen jalat ristissä, katson peilikuvaani silmiin, ja odotan.
Meditoituani aikani tunnen vaikutuksen alkavan. Värit kirkastuvat ja alkavat aaltoilemaan. Positiivisuus ja rakkauden tunteet valtaavat kehon ja mielen. Tuttu, kotona olemisen tunne. "Home, home again. I like to be here when I can" soi taustalla. Kaikki psykedeelit tuntuvat tuovan aina lopulta aina samaan paikkaan, kotiin, tarkkailemaan universumia. Tai tajuamaan, että sinä olet universumi joka tarkkailee itseään. Tuijotan itseäni silmiin ja kysyn peilikuvaltani, että mitä sinä tahdot elämälläsi tehdä, nyt kun kaikki tuntuu olevan hyvin. Raha-asiat tuntuvat olevan ainoita jotka painavat mieltäni. Jollain olisi tuotava leipä pöytään, tokaisen heijastukselleni. Peilikuvani tuijottaa minua takaisin ja hymyilee.
Vastausta ei heti kuulu, mutta ei tarvitsekkaan. Näen kuinka ihoni vanhenee, ryppyyntyy ja kurtistuu kun kyyhötän, mutta noustessani ryhdikkääseen asentoon ihoni selkenee virheettömäksi, muutun nuoremmaksi ja lihakseni näyttävät kasvavan esiin. Vaihtelen huvikseni asentoa näiden välillä. Näen lyhistyneenä ollessani miten kasvoiltani paistaa katkeruus, inho, viha, kateus ja yleinen pahansuopaisuus. Kun laitan selkäni suoraan, rinnan ulos ja hartiat taakse, näen itsessäni rakkauden, rohkeuden, voiman, anteliaisuuden ja kunnian.
Sekunnit muuttuvat minuuteiksi, ja minuutit tunneiksi. Koen kovaa henkistä myllerrystä, aistien ylikuormittumaa. Näen kauniita värejä ja kuvioita. Siirryn välillä sänkyyn peiton alle, siellä on turvassa. En käytä psykedeelejä koska ne olisivat hauskoja ja päihdyttäviä, vaan koska ne ovat vaikeita ja antavat lopussa palkinnon. En pelaa pelejäkään helpolla vaikeustasolla, mielummin vaikealla ja häviän kunnes onnistun. Kunpa onnistuisin soveltamaan samaa omaan elämääni.
Kysyn uudelleen peilikuvaltani saman kysymyksen. Tällä kertaa vastaus tulee selkeästi - haluan auttaa ihmisiä. Päätän seuraavana päivänä tapaamisessa pyytää päästä työkokeiluun auttamaan mielenterveys- ja päihdeongelmaisia, tai edes johonkin lähelle sitä alaa jos mahdollista.
Mietiskelen sängyssä vaihtoehtojani tähän kutsumukseen. Jos haluan lyödä rahoiksi, niin kouluttautuisin terapeutiksi. En tiedä asiaa selvittämättä mitä koulutusta tarvii muihin alan työtehtäviin, mutta tärkeintä lienee että tunnen haluavani auttaa ihmisiä joilla on ongelmia. Se on suunta jota minulla ei muutama tunti sitten ollut. Ehkä voin samalla auttaa itseäni kun autan muita. Kenties mieleni muuttuu, kuten on muuttunut aiemminkin, mutta jollain tavoin tämä tuntuu hyvin oikealta. Tuntuu nyt, että ensimmäistä kertaa on joku työ mitä haluan tehdä.
Tämän sairauden kanssa ei saisi käyttää mitään huumaavia aineita, mutta tykkään tehdä päinvastoin kun käsketään. Se kuuluu taudinkuvaan. Olen käyttänyt psykedeelejä kerran vuodessa ehkä viitisen vuotta, ja jokaisella kerralla on tuntunut, että olen jälkeenpäin hieman viisaampi, empaattisempi ja onnellisempi. Tai sitten vain luulen olevani, en tiedä kannattaako minun mielipiteeseeni luottaa.
Haen jääkaapista alkoholittoman oluen. Enhän halua että lihon, tai että alkoholi hidastaisi aamuisen hyvän ennätysnopean lenkin palautumista. Alkoholi on mielestäni kova huume. Olutta läikkyy vahingossa matolle katsellessani dokumenttia mustista aukoista. Se ei haittaa, kuivaan sen paperilla pois ja hymyilen. Otan yhden tavallisen oluen kun aiempi loppuu, sekään ei haittaa. Hyvä palautusjuoma. Ei ole varaa hakea lähikaupasta kolmatta olutta, mutta ei sekään haittaa, hyvä vain. Aurinkokin alkaa kauniisti pilkistämään sateisen päivän jälkeen.
submitted by ajatuksiani to Suomi [link] [comments]


2019.07.08 21:59 ajatuksiani Erikoinen päivä elämässäni

Hei kaikille! Sain inspiraation kirjoitella itselleni blogityyliin päivän tapahtumista, ja ajattelin jakaa sen tännekin jos joku haluaa lukea ja/tai keskustella aiheesta.Taustatietoina sanottakoon että olen noin kolmekymppinen mies, sairastan kaksisuuntaista mielialahäiriötä, vähävarainen ja olen ollut pitkin elämääni pätkätöissä jotka ovat päättyneet yleensä masennuskauden burnouttiin, potkuihin tai ihan vaan määräaikaisuuden loppumiseen. En ole oikein löytänyt suuntaa elämälleni.
Tarina sisältää huumeiden käyttöä, joten vältä lukemasta jos se aiheuttaa sinussa ikäviä tunteita. Se sisältää myös iloisia oivalluksia, ja näkymää siihen miten sosiaaliset ja yhteiskunnan paineet vaikuttavat ihmiseen. Kiitos jo etukäteen, jos joku jaksaa lukea. En ole ennen oikein kirjoittanut mitään, joten pahoittelen jos teksti on vaikeasti luettavaa tai huonosti säestettyä.


Saavuin kotiin sunnuntai-iltana. Olin viettänyt loistavan viikonlopun maaseudulla, puolisoni ja yhteisen ystävämme syntymäkodissa. Kävimme saunassa, ja istumme laiturilla kuunnellen Juicen klassikoita ja muita yhteisiä suosikkibiisejä. Vesi oli sopivan viileää, juuri sopivaa saunasta pulahtamiseen. Naisia se vähän palelsi, mutta uskalsivat epäröinnin jälkeen uimaan. Siemailimme laiturilla valko- ja punaviinia, samalla nautiskellessamme saunan kiukaalla kypsyneitä perunoita ja paprikoita, makkaraa unohtamatta. Jaoimme yhteisiä murheitamme, muistoja, päivän tapahtumia ja unelmia.
Mietin kotona huomista, ja kuinka minun tulisi valita palkaton työkokeilupaikka todennäköisesti kirjaston ja IT-tuen väliltä. Maksajana toimi Kela, enkä hyvityksenä saisi kokea edes aktiivimallin ehtojen täyttämymistä puolen vuoden työstä.
Noh, onpahan mietiskeltävää leikattua työttömyystukea hakiessani. Huoli huomisesta painoi, joten huuhdoin kurkustani alas lääkärin määrämän bentson, melatoniinin ja viininjämien muodostaman koktailin.
Mieltäni lämmitti viikonlopun muistot ja itsekannustuksen tunne, olinhan jaksanut perjantaina juosta viidentoista kilometrin lenkin joten lepo oli ansaittu. Ehkä näillä apuvälineillä saisi unta.
Herätyskelloni olisi piipannut yhdeksältä, mutta heräsin virkeänä puoli viideltä aamulla. Katselin kännykästä maailman tapahtumat Redditistä, sekä lueskelin Ylilaudan sekalaisen keskustelupalstan etusivun. Hörähtelin ääneen "Kohta ne lampaat herää töihin, bää bää!" keskusteluille, joita oli useampi. "Rotta siellä vinkuu, onko kivaa syödä loppukuu makaroneja?" kuului vastaus. Tarkastin myös eri alalaudalta tapani mukaan onko Paltamolainen alkoholisti, animefanaatikko, seksuaalisuudeltaan häilyvä jännämies Upi toilaillut poissaollessani mitään erikoista ja hauskaa.
Ei ollut tällä kertaa.
Kellon lyötyä viisi totesin itselleni, että olisi se tietty hyvä saada tänään jotain aikaankin. Aloin vetämään juoksuvaatteita päälleni. Katsoin ikkunasta sateista säätä, tuomiokirkkoa ja sen maalausta muistuttavaa siluettia taivasta vasten. Puin sykevyön ja lenkkarit päälleni, ja kuulin jonkun naapurin lähtevän kotoaan, luultavimmin töihin. Odotin hetken ennen ulosmenoa, etten joutuisi tapaamaan.
Kello piippasi ulkona GPS-signaalin ja sykkeeni löytymistä, olin siis ilmeisesti elossa ja vieläpä maapallolla. Yön kestäneen sateen syystä valitsin asvaltoidun reitin märän metsän sijaan. Juostuani ensimmäisen kilometrin loivaan ylämäkeen ranteestani kuului kannustava piippaus. Kuntosi on keskimääräistä parempi, +4! se ilmaisi. Nostin hieman tahtia ja keskityin hengitykseen.
Kierrettyäni tutun lenkin uskollinen kelloni ilmaisi minun juosseen uudet nopeusennätykset sekä kilometrin, viiden kilometrin että mailin matkalta. Henkilökohtaiset ennätykset siis, olenhan vain kaksisuuntaisesta kärsivä kolmekymppinen työtön mies, en olympiakandidaatti. Olin silti varsin tyytyväinen tulokseen, vaikka tiesinkin että ainoat siitä kiinnostuneet olivat minä itse ja siskoni, jotka kannustamme toisiamme kuntoilussa.
Kehoni oli niin kuuma urheilun jäljiltä, että kylmimmälle säädetty suihku ei tuntunut kuin lempeän viileälle ihoani vasten. Yleensä olen arka kylmän veden edessä. Arka kuin rotta konsanaan, ja sellaiseksi itseni yleensä tunsinkin eläessäni toisten työn hedelmillä. Laitoin aamukahvit tippumaan ja istahdin sängyn laidalle meditoimaan.
Pidin parhaani mukaan huomioni hengityksessä, kunnes havahduin siihen että Moccamaster oli jo aikansa ollut hiljaa. Mietiskelin vastikään mieleeni tullutta buddhalaisuutta ja sen arvoja kaataessani mukiini päivän ensimmäiset piristeet. Ehkä siinä olisi itselle hyvä suunta, uskonto tai filosofia. Lienee mielipidekysymys mihin kategorisoi. Tervehdin nimeltä lemmikkikäärmeeni samalla kun tarkastin heidän olosuhteensa. Bella tervehti takaisin iloisesti heiluttelemalla kieltään. Gandalf ja Smith nukkuivat.
Laitoin suuhuni sulamaan minttupastillinmakuiset Lamotrigin mielialalääkkeeni. Hyvälle maistuivat, ja kaupan päälle niiden pitäisi vieläpä ehkäistä sairauteni masennusjaksoja. En pidä ajatuksesta aivokemioita muokkaavien lääkkeiden päivittäisestä syömisestä, mutta ilman niitä en usko että saisin koskaan pidettyä työpaikkaa, mikäli joskus sellaisen saan. Nämä tasaavat mielialaa tappamatta täysin luovia hypomaanisia jaksoja, mutta kuitenkin vähentävät impulsiivisuutta.
Jalkeilla ollessani päätin siivoilla asuntoa ja ilahduttaa sillä puolisoani, joka oli perheensä luona visiitillä. Asunto oli tavanomaista siistimpi, vaikka varmasti tavallisen tallaajan mielestä hieman sotkuinen. Minun mielestäni se on upea, boheemi ja persoonallinen. Täynnä rakkaani maalaamaa taidetta.
Viikkasin pyykit kaappiin, omani hutiloiden ja kumppanini paidat tarkemmin. Tyytyväisenä siisteydestä menin pesemään hampaani, kunnes sain aikaan lievän kakomisen nielaistuani vahingossa hammastahnaa. Hetken seisoin suorassa ja hengittelin syvään, kunnes parin minuutin kuluttua huuhdoin aamukahvini pöntöstä alas. Tympääntyneenä purskuttelin suun vedellä. En juuri pidä oksentamisesta, vaikka nautinkin itseni kiusaamisesta eri tavoin.
Tyhjennettyä räjähtävästi molemmat päät tein päätöksen laittaa viestin kuntoutustädille etten pääsisi aamutapaamiselle oksennustaudin vuoksi. Ei se tauti ollut tietenkään, refleksi vain. En vain halunnut mennä tekemään päätöksiä asioista jotka eivät kiinnosta. Makoilin sohvalla mietiskellen vaihtoehtojani työkokeiluun. Sekä kirjastotyö että it-tuki tuntuivat ihan siedettävältä ajanvietteeltä, mutta hyvin päämäärättömiltä.
Kadehdin masentunutta parasta ystävääni, jolla on lukuisia vakavia synnyinperäisiä sairauksia. Hän ei voi edes juosta vaikka haluaisi, kun sydän on leikattu ja lääkäri kieltää. Hänellä on työkyvyttömyyseläke, joka on kaltaiselleni laiskimukselle vain kaukainen unelma. Hän saa testosteronia ihovoiteesta, kun itse joutuisin nähdä vaivan tehdä kyykkyjä salilla. Oi vääryys, että minulla on kykyjä tehdä asioita ja kadehdin niitä jotka eivät voi. Tunsin oloni hyvin itsekkääksi ja typeräksi.
Päätin kysyä psykedeeleiltä ratkaisua ongelmaani. Halusin selvittää mitä haluan elannokseni tehdä, asia kun on vaivannut minua jo niin pitkään kuin muistan.
Kaivoin jääkaapin perältä purkista kaksi folioon käärittyä sokeripalaa, joihin oli tiputettu yksittäiset tipat jonkin nimettömän kemistin valmistamaa LSD:tä. Laitoin sokeripalat suuhuni ja aloin valmistella itselleni pientä alttaria elämänsuunnan mietiskelyyn. Riisuin makuuhuoneen ikkunalta värikkäät led-valot, ja kannoin elämänkumppanini peilin eloisine postikortteineen ja leikkeineen olohuoneeseen. "When nothing is sure, everything is possible" oli yksi näistä elämänviisauksista. Keitin vettä ja laitoin kahvimukiini hautumaan halpaa vihreää teetä. Koristelin peilin värikkäillä valoilla. Otin esiin jumppamaton, ja aloin tekemään venytyksiä, sekä päästä keksimiäni joogaliikkeitä, mikä nyt sattui tuntumaan jumiutuneissa lihaksissa hyvältä. Laitan soimaan lempialbumini, Pink Floyd - Dark Side of the Moon. Istahdan värikkäästi valaistun peilin eteen jalat ristissä, katson peilikuvaani silmiin, ja odotan.
Meditoituani aikani tunnen vaikutuksen alkavan. Värit kirkastuvat ja alkavat aaltoilemaan. Positiivisuus ja rakkauden tunteet valtaavat kehon ja mielen. Tuttu, kotona olemisen tunne. "Home, home again. I like to be here when I can" soi taustalla. Kaikki psykedeelit tuntuvat tuovan aina lopulta aina samaan paikkaan, kotiin, tarkkailemaan universumia. Tai tajuamaan, että sinä olet universumi joka tarkkailee itseään. Tuijotan itseäni silmiin ja kysyn peilikuvaltani, että mitä sinä tahdot elämälläsi tehdä, nyt kun kaikki tuntuu olevan hyvin. Raha-asiat tuntuvat olevan ainoita jotka painavat mieltäni. Jollain olisi tuotava leipä pöytään, tokaisen heijastukselleni. Peilikuvani tuijottaa minua takaisin ja hymyilee.
Vastausta ei heti kuulu, mutta ei tarvitsekkaan. Näen kuinka ihoni vanhenee, ryppyyntyy ja kurtistuu kun kyyhötän, mutta noustessani ryhdikkääseen asentoon ihoni selkenee virheettömäksi, muutun nuoremmaksi ja lihakseni näyttävät kasvavan esiin. Vaihtelen huvikseni asentoa näiden välillä. Näen lyhistyneenä ollessani miten kasvoiltani paistaa katkeruus, inho, viha, kateus ja yleinen pahansuopaisuus. Kun laitan selkäni suoraan, rinnan ulos ja hartiat taakse, näen itsessäni rakkauden, rohkeuden, voiman, anteliaisuuden ja kunnian.
Sekunnit muuttuvat minuuteiksi, ja minuutit tunneiksi. Koen kovaa henkistä myllerrystä, aistien ylikuormittumaa. Näen kauniita värejä ja kuvioita. Siirryn välillä sänkyyn peiton alle, siellä on turvassa. En käytä psykedeelejä koska ne olisivat hauskoja ja päihdyttäviä, vaan koska ne ovat vaikeita ja antavat lopussa palkinnon. En pelaa pelejäkään helpolla vaikeustasolla, mielummin vaikealla ja häviän kunnes onnistun. Kunpa onnistuisin soveltamaan samaa omaan elämääni.
Kysyn uudelleen peilikuvaltani saman kysymyksen. Tällä kertaa vastaus tulee selkeästi - haluan auttaa ihmisiä. Päätän seuraavana päivänä tapaamisessa pyytää päästä työkokeiluun auttamaan mielenterveys- ja päihdeongelmaisia, tai edes johonkin lähelle sitä alaa jos mahdollista.
Mietiskelen sängyssä vaihtoehtojani tähän kutsumukseen. Jos haluan lyödä rahoiksi, niin kouluttautuisin terapeutiksi. En tiedä asiaa selvittämättä mitä koulutusta tarvii muihin alan työtehtäviin, mutta tärkeintä lienee että tunnen haluavani auttaa ihmisiä joilla on ongelmia. Se on suunta jota minulla ei muutama tunti sitten ollut. Ehkä voin samalla auttaa itseäni kun autan muita. Kenties mieleni muuttuu, kuten on muuttunut aiemminkin, mutta jollain tavoin tämä tuntuu hyvin oikealta. Tuntuu nyt, että ensimmäistä kertaa on joku työ mitä haluan tehdä.
Tämän sairauden kanssa ei saisi käyttää mitään huumaavia aineita, mutta tykkään tehdä päinvastoin kun käsketään. Se kuuluu taudinkuvaan. Olen käyttänyt psykedeelejä kerran vuodessa ehkä viitisen vuotta, ja jokaisella kerralla on tuntunut, että olen jälkeenpäin hieman viisaampi, empaattisempi ja onnellisempi. Tai sitten vain luulen olevani, en tiedä kannattaako minun mielipiteeseeni luottaa.
Haen jääkaapista alkoholittoman oluen. Enhän halua että lihon, tai että alkoholi hidastaisi aamuisen hyvän ennätysnopean lenkin palautumista. Alkoholi on mielestäni kova huume. Olutta läikkyy vahingossa matolle katsellessani dokumenttia mustista aukoista. Se ei haittaa, kuivaan sen paperilla pois ja hymyilen. Otan yhden tavallisen oluen kun aiempi loppuu, sekään ei haittaa. Hyvä palautusjuoma. Ei ole varaa hakea lähikaupasta kolmatta olutta, mutta ei sekään haittaa, hyvä vain. Aurinkokin alkaa kauniisti pilkistämään sateisen päivän jälkeen.
submitted by ajatuksiani to arkisuomi [link] [comments]


2019.05.07 15:05 6horrigoth Hiukan pitkä avautuminen - keskustelua Maahanmuuttovirastosta (ei pakolaisasiat)

TL;DR - Migri ei pidä kiinni käsittelyaika-arvioistaan tipan vertaa, ja heille ei tule mitään seuraamuksia tehottomuudesta. Prosessien läpinäkyvyyden puute ihmetyttää kovasti.

Suomessa näkee paljon keskustelua maahanmuuttoviraston toiminnasta kontekstina turvapaikanhakijat. Harvemmin näkee ihmisten keskustelevan sen muista aspekteista, varmaankin siksi, että harvempi joutuu noiden asioiden kanssa tekemisiin normaalielämässään ja siitä kun ei juuri uutisoida. Lähes kaikki Migri-uutiset ovat pakolaisiin liittyen.
Olen itse seurannut Migriin liittyvää asiaa toiselta kantilta jonkun verran nyt tänä vuonna, koska hyvä ystäväni on naimisissa ulkomaalaisen kanssa, ja he ovat hakeneet tänä vuonna oleskeluluvan jatkolupaa tälle ulkomaalaiselle puolisolle. Muutamia faktoja:
  1. Migrillä on oleskelulupia varten sivuillaan käsittelyajan arviolaskuri. Tammikuussa ystäväni hakiessa puolisonsa kanssa jatkolupaa, laskuri lupaili helmikuun puoliväliä valmistumisajankohdaksi. Noh, he sattumoisin odottelevat tätä päätöstä edelleen.
  2. Migrin mukaan laillinen maksimiaika jonka he voivat käyttää käsittelyyn on 9kk
  3. Toisaalta 90% ihmisistä joita tunnemme, ovat saaneet tuloksensa 1-2 kuukaudessakin. Jotkut taas odottavat jopa vuoden (eli laillinen maksimiaika ylittyy. Miten? Tiedä häntä.). Tämä käsittelyaikojen heittely tuntuu erittäin satunnaiselta ja mielivaltaiselta riippuen siitä millä tuulella virkailija on ollut.
  4. Ystäväni on soitellut Migrille useita kertoja kuukausien saatossa kysellen asiasta, ja joka kerta heidän arvionsa on pidentynyt n. 1.5 kuukaudella. Syy: “ruuhka hakemuksissa, sori”.
Minua lievästi sanottuna ihmetyttää miten tällainen toiminta voi olla hyväksyttävää, ottaen huomioon että kyseessä on korkeakoulutettu Suomen kansalaisen puoliso, joka on ollut suomalaisen kanssa naimisissa yli 10 vuotta. Eikö me haluta juuri tällaisia ihmisiä tänne? Suomessa puhutaan paljon laskevan syntyvyyden ongelmista jne., mutta sitten ei edes sen vertaa virtaviivaisteta asioita, että ihmiset joilla selkeästi on hyvä syy täällä oleskeluun, saisivat asiansa kuntoon järkevässä ajassa jotta pääsisivät jatkamaan elämäänsä veronmaksajina.
Ensimmäinen ajatus mikä minulla herää, on että missä muussa organisaatiossa tai ammatissa voisi nuo arvioajat heittää noin pirun paljon, ja sen annettaisiin olla olankohautuksella? Eikö Migrin toimintaa valvota millään lailla? Käsitteleekö kaikki oleskelulupahakemukset jokin yksi mummo toimistolla, ja siksi niissä kestää näin pirun pitkään? Kysymyksiä on paljon, ja tuo toiminta tuntuu käsittämättömän leväperäiseltä mielestäni. Vastauksia vaan ei saa mistään ja tuo laitos toimii kuin Area 51.
Ihminen, jonka oleskelulupa on vanhentunut tulosta odotellessa ei voi esimerkiksi:
  1. Lähteä maasta (tai voi, mutta takaisin ei pääse ilman uutta erillistä kotimaassa haettua viisumia, ja sen saamisesta ei ole mitään varmuutta)
  2. Tehdä uusia nettipankkitunnuksia tunnistautumista varten
  3. Tehdä virallista henkilökorttia
  4. Aloittaa opiskeluja
Jne jne. Joten tällainen henkilö on sitten jumissa täällä höperöitymässä kädessään vain paperinpalanen, jossa lukee että hän odottaa tulosta Migriltä.
Joo, jotkut teistä varmaan sanovat että “Olisi edes kiitollinen että saa olla Suomessa!”. Joillekin ehkä näin.
Mielestäni silti tässä kehittyneessä maassamme tämä Migrin toiminta on aika käsittämätöntä, ja tuntuu enemmänkin kehitysmaan meiningiltä.
Onko kellään kokemuksia tai rakentavia mielipiteitä asiasta?

EDIT: Selvennös - ystäväni puolison hakemus odottaa edelleen siis käsittelyä, eli ei ole edennyt edes käsittelyvaiheeseen.
submitted by 6horrigoth to Suomi [link] [comments]


2019.01.18 19:01 tunsku Todistinko Groomingia?

Tää ei oo mikään huomionhakuinen sepitys, vaan tapahtui tänään.
Olin Sellossa syömässä erään ravintolan penkillä. Viereeni istui kaksi arabi-taustaisen näköistä miestä, jotka alkoivat keskustella vieraalla kielellä keskenään. En kiinnittänyt heihin huomiota, kunnes hetken päästä heidän joukkoonsa liittyi kolmas mies, joka talutti perässään nuorta, selvästi alle kymmenenvuotiasta tyttöä. Tyttö oli suomalaisen näköinen.
Tämä hätkähdytti, ja viellä enemmän hätkähdytti se, kun kolmas mies alkoi esitellä näille kahdelle miehelle tyttöä, painostaen tätä sanomaan "moi" yms. Tyttö ei koko tapahtuman aikana sanonut sanaakaan, mutta näytti olevan vähän hukassa koko tilanteen suhteen, mitä nyt hymyili ujosti.
Vilkaisin ympärilleni ja kysyin tytöltä "hei, tunnetko sä näitä miehiä". Tyttö ei vastaa, mutta miehistä nuorin suuttuu, ja alkaa tivaamaan minulta tyyliin "mitä vittua sä kyselet, mikä oikeuttaa sua kyselee" yms. Selitän, että haluaisin lähinnä tietää onko tyttö miesten tuttu, esim. sukulainen. Tähän mies vastaa "se on meidän sedän tytär" ja käskee minua pitämään turpani kiinni.
Koska olen miehiä nuorempi, ja yksin, nousen pöydästä ja lähden vähän poispäin, pysyen kuitenkin näköetäisyydellä. Mietin lievässä hätäännyksen tilassa mitä minun kannattaisi tehdä, joten käyn kysymässä parilta ohikävelevältä mieheltä. Kysyn eikö tilanne vaikuta epäilyttävältä, he vastaavat etteivät kyllä tiedä, ja kehottavat soittamaan sellon vartijoille.
Etsin netistä numeron, ja soitan. Kerron heillekin tilanteen, ja he sanovat tulevansa tarkistamaan. Odotellessani vartijoita näen kolmannen miehen vievän tytön karkkitoriin.
Kaksi vartijaa saapuvat paikalle, ja miehet huomaavat tämän. He kävelevät luoksemme. Vartijat kysyvät miehiltä tilanteesta, ja jälleen nuorin mies suuttuu ja alkaa tivata vartijoilta miksi minun tarvitsisi kysellä asioita.
"Joo joo mut mitä se tekee et miks sen pitää alkaa kysellä kaikkee miks te ootte sen kaa kuka se on mitä me ollaan ei sen tarvi"
Vartijat sanovat minulle, kolmannen miehen ollessa tytön kanssa viellä karkkitorilla, että minun kannattaisi alkaa jatkaa matkaa, että he hoitavat tämän. Tottelen heitä. Kotiin päästyäni olen yhä turhautunempi tilanteen kulkuun, ja soitan hätänumeroon. Selitän heille mitä noin puoli tuntia sitten oli tapahtunut. Vastaaja ei aluksi kuulosta kiinnostuneelta, mutta kun mainitsen tytön iän, hän havahtuu. Hän sanoo että poliisi ei ole saanut sellolta yhteydenottoja, mutta sanoo soittavansa jos tarvii.
Mitäs helvettiä?
EDIT: Ymmärrän niiden kannan joiden mielestä olin väärässä kysellessäni tytöltä että mistä hän tuntee miehet. Tilanteen ilmapiiri oli kuitenkin hyvin kireä, ja pistänpäs tähänkin niitä syitä jotka saivat minut epäilemään jotain groomingia:
Nuori lapsi usean aikuisen ulkomaalaisen miehen seurassa, viimeaikaiset uutiset huomioonottaen
Miehen hyvin agressiivinen käytös. Sen sijaan, että olisi kohteliaasti tai edes loukatusti selittänyt tilanteen, ensimmäinen reaktio on tyyliin "pidä turpas kii tajuutsä" ja "miks vitussa sä kysyt"
Mies antaa selityksen vasta sen jälkeen kun olen tarjonnut sitä hänelle: "Onks hän vaikka teidän sukulainen?" "Joo hän on meidän sedän tytär"
Kyseinen "sedän tytär" eli serkku ei puhu miesten omaa kieltä vaan hänelle joudutaan puhumaan aksentillista suomea.
Viellä vartijallekaan ei tilannetta selitetä, vaan tärkeimpänä pidetään minun tekojeni kyseenalaistamista.
submitted by tunsku to Suomi [link] [comments]


2018.11.20 20:02 Scantis Mörön Luola

Tämä kertoo unestani, jonka näin ollessani noin 10 vuotias. Uni jäi aivoihin traumana niin pahasti, että muistan vieläkin 20 vuotta sen jälkeen erittäin tarkasti, mitä tuona yönä tapahtui.
Ja näin sen menee.
Oli joululoma ja olin erittäin innoissani, sillä perinteen mukaan tapasimme matkustaa isovanhempien luo Keski-Pohjanmaalle. Pakkasin vaatteitani ja muistin, että otin myös mukaan kannettavan cd-soittimen, jossa oli Linkin Park - Hybrid Theory levy.
Lähdimme ajamaan kohti Keski-Pohjanmaata, istuin takapenkillä vanhemman veljeni, nuoremman siskoni, sekä äidin ja isän kanssa. Olin vetäytynyt omiin maailmoihin kuunnellessa Linkin Parkia. Katselin ikkunasta ulos miettien, kuinka pääsen kohta syömään hyvää ruokaa, sekä leikkimään isolle pihalle lumileikkejä veljeni, sekä serkkuni kanssa, joka oli myös tulossa isovanhempieni luokse.
Kesken matkan kuitenki nukahdin. Ironista, näkee unta, kuinka näkee unta. Joka tapauksessa, nukahdin vain hetkeksi ja säpsähdän hereille, kun näin unen unessani mörön hymyn, sekä silmät. Vilkkaan mielikuvitsen omaavana aloin heti kehittämään pahaenteisestä tapahtumaa, että mörkö olisi jotenki lähellä. Auton ikkunat muuttuivat huurteiseksi ja välittömästi sain paniikin. Tunsin kuinka pelko valtasi joka ruumiinosan. Kuitenkaan, mitään ei tapahtunut, mielikuvitukseni vain laukkasi. Pihalla oli vain kylmä ja me omistimme vanhan auton.
Olimme saapuneet perille ja pappa oli lämmittämässä saunaa tapansa mukaan. Nousin autosta ja lähdin veljeni kanssa moikkaamaan pappaa ja pappa oli iloinen kun saavuimme perille. Hän sanoi että sisällä olisi ruoka valmiina ja spiderman limua, joka oli 1990 luvulla kova sana. Menimme veljeni kanssa sisälle heti hakemaan pullot limua. Isä ja äiti tulivat perästä kantaen 1 vuotiasta siskoani. Sisällä mummo oli kattanut pöydän valmiiksi ja ilmoitti heti, että kohta on sauna ja sen jälkeen lähdetään käymään mummon siskolla. Mutta syödään kuitenki ensin.
Itse en pitänyt oikein mummon siskon miehestä, sillä hän oli omasta mielestäni todella pelottava. Aloin kiukuttelemaan, että en halua mukaan. Isäni oli ankara ihminen ja käski syömään ruokani ja olemaan nätisti, tai veisi minut letistä kiinni pihalle ulos. Mummo sanoi, että kyllä olisi kiva jos tulisin mukaan, sillä mummon sisko haluaisi nähdä kuinka olemme kasvaneet. Väitin kuitenki vastaan, että mielummin jäisin tänne, koska en halunnut mennä sinne, koska siellä oli "tylsää". En sanonut mitään mummon siskon miehestä, sillä en halunnut hänen koskaan tietävän, että pelkään häntä, tai loukata mummoani.
Isäni hermostui kiukuttelustani ja sanoi minun olevan sitten kotiarestissa ja myöskään pihalle ei sitten ollut asiaa. Se sopi minulle mainiosti, sillä tiesin, että mummoni kyllä päästäisi minut pihalle leikkimään, kun he olisivat tulleet takaisin mummon siskolta.
Olimme syöneet, vanhempani, sekä isovanhemmat olivat jo käyneet saunassa. Riisuin vaatteet ja otin jääkaapista uuden spiderman limun ja lähdin saunaan veljeni kanssa. Pihalla oli tullut kylmempi, tuuli voimakkaasti ja välittömästi mieleeni tuli mörkö. Oli jo hämärää ja mielikuvitukseni laukkasi möröstä, joka vaanii metsässä odottamassa, kuin saalista. Pääsimme saunaan ja avasimme limut. Istuimme lauteille ja nautimme hyvistä löylyistä juoden kylmää spiderman limua. Olo oli tosi mukava. Juttelimme veljeni kanssa supermario pelin salareiteistä, miten sinne pääsisi. Veljeni oli pelannut paljon supermariota ja tiesi pelistä kaiken. Tässä vaiheessa mielikuvat möröstä olivat jo kokonaan haihtuneet. Kunnes..
Aloin pestä itseäni, veljeni heitti löylyä ja kuulin mörön märinän jostain kaukaa. Paniikissa sanoin hätääntyneenä veljelleni, että kuuletko tuon? Veljeni kysyi minkä? Sanoin, että mörön ääni kuului ulkoa. Tärisin ja hikoilin, mutta se ei johtunut kuumuudesta. Veljeni vastasi nauraen lauteiden liikahtavan, kun hän oli liikkunut ottaessa lisää löylyvettä, ääni kuului varmasti siittä. Sulla on vaan vilkas mielikuvitus, sanoi veljeni. Vannoin kuulevani mörön äänen, mutta veljeni ei ottanut itseäni tosissaan, vaan vakuutteli sen olevan vain lauteiden narina ja käski lopettamaan pelleilyn.
Mietin itekseni, oliko kaikki vain sattumaa, vai oliko mörkö oikeasti olemassa. Pohdin, että se on vain piirretty, mutta selkärankaa pitkin ryömi ajatus hämähäkin lailla, että mörkö on todellinen. Kesken mietinnän veljeni otti taas löylyvettä ja lauteista kuuluva ääni narina kuului. Se kyllä muistutti mörön ääntä, joten sanoin itselleni veljeni olevan oikeassa. Oloni helpottui, hieman. Kuitenkin epäilys vainosi, silti vanhemman sekä isomman ja vahvemman veljeni kanssa tunsin olevani turvassa, hän pelastaisi minut jos mörkö tulisi. Näiden asioiden takia mörkö mielessä alkoi haihtua taas pois..
Olimme saunan eteisessä kuivaamassa ja jäin istumaan juoden limua. Veljeni lähti saunasta ensin, joka sijaitsi noin 20 metrin päässä isovanhempien mökistä, johonka johti pieni pihapolku tiheiden puiden ympäröimänä. Jäin kuivaamaan itseäni loppuun ja puin vaatteet päälle ja poistuin sitten ulos saunasta. Kävellessä pihapolkua pimeässä, tuuli yltyi ja toi mukanaan taas sen, se taas toistui. Mörön ääni kuului jostain kaukaa. Jähmetyin ja jäin kuuntelemaan, kuulinko oikein. Ääni toistui toisen kerran ja se ääni tuntui kuulevani vieresestä metsästä, korkeintaan 50 metrin päästä. Otin välittömästi juoksuaskeleet ja ryntäsin mökkiin. Päästyäni sisälle todella peloissani, lukitsin ovet ja huusin sisälle mentäessä, kuinka kuulin mörön äänen metsässä. Pappani nauroi ja sanoi että kyllä pojalla on vilkas mielikuvitus, eikä mörköjä ollut olemassa. Ryhdistäydy.
Huusin, että se oli varmasti mörkö itkien pelosta. Mummoni tuli luokseni halaamaan ja rauhoittamaan minua. Hetken päästä olin jo vähän rauhottunut ja näin kuinka vanhempani ja isovanhemmat olivat pukeneet päälle ja valmistelemassa lähtöä kohti mummon siskoa. Ankara isäni sanoi, että minun pitäisi jäädä tänne, minulla ei kuulemma ollut mitään asiaa sinne, koska olin kiukutellut aiemmin, etten halunnut lähteä mukaan. Sanoin etten halua jäädä yksin, koska mörkö pelotti minua, mutta isäni vain sanoi että voi voi, kannattiko kiukutella. Mummoni ei uskaltanut oikeen sanoa isälleni mitään vastaan. Hän kuitenki tuli taas rauhottamaan minua ja sanoi, että enoni, joka asui tien toisella puolella, voisi tulla tänne kanssani ja soitti vanhasta lankapuhelimesta hänelle. Enoni lupasi tulla, mutta hän sanoi katsovansa ensin jonkin ohjelman loppuun. Minulle tuli taas rauhallinen tunne. Olin turvassa.
Vanhempani, isovanhempani, siskoni sekä veljeni tekivät lähtöä pihalla ja katsoin ikkunasta kuinka he asettuivat autoon. Menin pihalle sanomaan mummolle papalle hei ja annoin siskolleni suukon poskelle. Pappa käynnisti auton ja sillon pappani sanoi " Varo Mörköä", nauraen todella pelottavasti. En tuntenut enää pappani naurua. Se oli niin oudosti sanottu, että en tiedä sanoiko hän sen vitsillä vai ei, mutta pelko valtasi minut taas, jokaista hermoa myöten. Näin kuinka vanhempieni ja isovanhempieni auto lähti pihasta jättäen punaiset takavalot, juoksin perään huutaen että haluan mukaan, älkää jättäkö minua yksin. He eivät kuitenkaan kuulleet minua ja näin kuinka takavalot katosivat pimeyteen. Siinä minä seisoin. Pimeässä, yksin metsän keskellä, tunne siittä, että mörkö olisi tulossa ja todella lähellä. Lähdin äkkiä sisälle ja mietin mitä teen. Otin keittiöveitsen ja valahduin nurkkaan odottamaan, koska mörkö olisi oven takana. Sillon muistin, että enoni oli tulossa, ei minulla ole mitään hätää. Soitin enolleni, hän sanoi että laittaa kohta kengät jalkaan ja lähtee tulemaan, käski keittämään kahvia.
Istuin keittiön pöydällä pelaamassa yksin korttia, jotain omaa peliä, jonka olin kehittänyt joskus. Kahvipannu lorisi ja aika kului hitaasti, mietin mikä enolla kestää. Aloin kattamaan enolle kahvit valmiiksi, laitoin keksejä pöydälle, pullaa ja itselleni karkkia. Menin olohuoneeseen katsomaan, koska enoni tulisi, enon pihavaloon syttyi valot ja tiesin että eno on kohta täällä. Palasin keittiöön syömään karkkia ja tähyilemään keittiön ikkunasta ulos.
Katsoin ulos ja se tunne valtasi minut taas. Yhtäkkiä. Mörkö. Huomioni kiinnittyi saunarakennukseen. Katsoin sitä pitkään ja huomasin että ovi alkoi pikkuhiljaa avautumaan. Tuo tunne, oli sanoin kuvaamaton, se pelko mitä tunsin. Sydän tuli rinnasta läpi ja tuntui, etten voinut liikuttaa ainoatakaan raajaa kehossa. Suuntasin pois päin katseeni, mutta en voinut enää malttaa olla katsomatta. Ovi aukesi koko ajan entistä enemmän. En voinut kuin katsoa kauhusta jäykkänä ja sitten se tapahtui.. Pimeästä alkoi näkymään mörön silmät ja suu. Se tuli ulos hitaasti rakennuksesta ja alkoi kulkea mökkiä kohti pihapolkua, hitaasti minua katsoen, se pelottava ja kauhumainen hymy naamallaan.
Juoksin adrenaliinin pauloissa kohti kaappia piiloon, laitoin oven kiinni ja toivoin, että mörkö lähtisi pois, kun kyllästyisi kun kukaan ei avaisi ovea. Silloin muistin, että olinko sulkenut ulko-ovea? Ja ainii, eno on juuri kävelemässä kohti meidän pihaa. Avasin kaapin ja lähdin kohti ulko-ovea niin nopeasti kuin pystyin, toivoen, että mörkö ei kerkeä avaamaan ovea, jos se ei olisi lukossa. Olin juuri ulko-ovella ja näin ulko-oven ikkunasta, kuinka mörkö olisi enää vain parin metrin päästä ovea, tuijottaen nyt entistä enemmän leveä hymy kasvoillaan minua, enoni maateessa vieressä jäätyneenä. Kokeilin oliko ovi lukossa. Tein sen liian voimakkaasti ja ovi säpsähti auki sepposen selälleen, eikä mitään ollut tehtävissä. Mörkö oli nyt aivan ulko-ovella, enkä enää kerinnyt sulkea ovea, joten lähdin juoksemaan kohti kaappia, missä aikaisemmin olin, luullen, että sieltä hän ei minua löydä. Nyt aikuisena mietin, miksi en hypännyt ikkunasta ulos ja lähtenyt pakoon?
Olin kaapissani piilossa ja mörön laahustavat askeleet ja märinä valtasi talon. Itkin kaapissa, pitäen kättä suuni edessä, ettei mörkö kuulisi minua. Nyt, pikkuhiljaa askeleet alkoi lähenemään koti kaappia. Sitten, yhtäkkiä oli vain hiljaista. Pitkään. Tosi pitkään. Se hiljaisuus alkoi rikkoa järkeäni, enkä tiennyt mitä tehdä. Pelosta sekaisin, järkeviin päätelmiin kykenemättömänä aloin miettiä, josko mörkö olisi vain lähtenyt pois?
Toivoin niin ja pitkä hiljaisuus vaan jatkui ja jatkui. Aloin löytämään toivon kipinää kaiken pelon seasta. Aloin oikeasti luulemaan, että mörkö on poissa. Otin käteni pois suuni edestä ja otin happea, kerran äänekkäästi. Sillon.. Ovi aukesi ja mörön kasvoilla ei enää ollut se hymy, vaan vihainen, vielä pelottavampi katse. Huusin täyttä kurkkua, Mörkö otti minusta kiinni ja tässä vaiheessa yleensä ihminen herää. Minä en herännyt.
Mörkö raahasi minut ulos talosta ja tunsin kokoajan polttavaa jääkylmää kipua jalassani. Mörkö vain katsoi eteenpäin ja käveli todella hitaasti. Hän raahasi minua syvälle metsään ja se matka vaan jatkui ja jatkui..se tuntui monilta päiviltä, jopa viikoilta. Minä vaan huusin koko ajan apua, mutta kukaan ei kuullut. Ääneni jäi metsään. Jossain kohtaa matkaa, en pystynyt enää itkemään, saatika huutamaan. Olin jo turtunut pelkoon. Mörkö ei kertaakaan katsonut minuun, se tuijotti vain eteenpäin, se hymy kasvoilla.
Matka kuitenkin vihdoin loppui ja päädyimme jonkin luolan suulle. Se oli kuin kauhuelokuvista, synkkää, jäistä kallioo. Luolan suulla oli jokin ovi. Mörkö alkoi lausumaan jotain ihmeellisiä sanoja jollakin kielellä, oudolla, mutta mörkömäisellä äänellä ja tuo ovi avautui naristen ja kohmeiset jääpalat tippuivat ovensuun yläpuolelta. Aulassa oli pimeää, en nähnyt mörköä tai yhtään mitään. Mörkö sanoi "Tervetuloa muumilaaksoon". Jatkoimme matkaa, kunnes smaragdeista hohtavat valot paljasti uuden oviaukon. Oviaukon yläpuolella luki " Mörkö pelastaa". Sisällä odotti pelottava ja psyykettä hajottava näky. Siellä oli muitakin mörköjä, vähän erivärisiä ja muodoltaan vähän erilaisia, silti mörön näköisiä. Seinillä oli muitakin kaapattuja lapsia, huutamassa apua, kiljuen, huutaen, rukoillen, itkemässä ja tärisemässä kohmeisissa jäälukoissa. Ne lukot oli vain jäätä, jotka mörkö vain jäädytti kosketuksellaan. Jäälukot olivat sellaisia, että vain silmät ja suu pystyi liikkumaan. Minut asetettiin myös seinälle ja mörkö asetti kädet minun päälle ja jäädyin kiinni seinään.
Vieressä oli lapsi, noin 5 vuotias joka itki äitiä. Kysyin mitä möröt aikovat tehdä minulle. Silloin kuulin kaukaa jonkun toisen lapsen nauravan. Hän sanoi että kukaan ei tiedä, mutta aina kun mörkö tulee hakemaan lapsen irti seinästä ja vie syvälle luolaan, kuuluu vain kiljumista, huutamista, silkkaa paniikkia ja kauhua aivan, kuin kidutettaisi todella pahasti ja sairaasti. Olin aivan shokissa ja en voinut uskoa tilannetta todeksi. Oliko tämä unta vai ei. Yleensä tiedostan, näenkö unta, mutta tässä unessa kaikki tuntui todellisuudelta.
Päivät kuluivat ja kuluivat. Olin kiinni seinässä ja olin jo luopunut toivosta. Olin nälkiintynyt, heikko ja masentunut. Mietin, että jos vain voisin, tekisin itsemurhan. Rukoilin, että kuolisin pian. Hetken päästä alkoi kuulua laahustamista ja mörön märinä. Se mörkö, joka oli minut kaapannut, tuli lähemmäksi, käveli ohitseni ja ajattelin, huh, en minä tänään. Vedin syvään henkeä, mutta mörkö palasi kohdalleni, käänsi päänsä katsoen minua ja alkoi hymyilemään psykkoottisesti. Mörkö alkoi laulamaan tutun kuuloista muumisävelmää, mutta tosi horrorcore tyylillä ja se oli niin pelottavaa, että se sama sävelmä kummittelee vielä tänä päivänä minun mielessä. Mörkö otti minut irti seinäs ja alkoi raahata minua kohti syvämälle luolaan, olin paniikissa ja kauhusta kankeana mitä tuleman pitää. Se lapsi joka nauroi, alkoi nauramaan taas ja alkoi laulamaan " Mörkö se lähti piiriin..." ja sanoi perään, Älä vain pidä silmäsi auki.
Mörkö raahasi minua syvemmälle ja syvemmälle luolaan ja päädyimme johonki aukiolle, missä oli sinisen ja vihreän värinen nuotio, joka oli luonnoton ja mörköjä seisoi kaavut päällä ringissä nuotion ympärillä. Ne lauloivat sitä samaa sävelmää, mitä mörkö aiemmin ottaessa minua seinästä irti. Yhdessä se kuitenkin kuulosti enemmän satanistiselta urhaus musiikilta. Möröt tekivät jonkun eleen käsien kanssa, ikää kuin rituaalin. Ne olivat asettanut pöydän tuon nuotion päälle ja minua raahannut mörkö, asetti minut sen päälle ja jäädytti siihen kiinni. Liekit alkoivat roihuaa ympärillä ja tunsin jääkylmää kipua, iho paloi kylmyydestä. Kaikki möröt alkoivat laulaa kovempaa, kovempaa ja lähestyivät kohti minua, psykoottinen katse kasvoillaan. Aloin huutamaan hysteerisesti, mutta möröt vaan tulivat lähemmäksi, lähemmäksi, lähemmäksi..
Herään huutaen, hikisenä ja miettien mitä vitun unta juuri näin. Se oli pelottavin uni, jonka olin koskaan nähnyt. Edes tänä päivänä, kun olen 30v, en uskalla katsoa mökin ikunnasta kohti saunarakennusta
Ikuiset traumat. Tämä on ensimmäinen kerta kun tämän kerron ja jaan tämän tänne. Pelkään edelleen jokaisesta yö, että se uni toistuu.
submitted by Scantis to Suomi [link] [comments]


2018.03.19 00:37 hajamieli Ruotsalaiskirjailija kertoo miksi #metoo-kampanja paisui vaaralliseksi massaliikkeeksi.

Kirjailija Lena Andersson on yksi Ruotsin eturivin kirjailijoista. Hän rakastaa järkevää keskustelua. Tässä jutussa Andersson kertoo, miksi #metoo-kampanja ei ole sellaista.

Laura Hallasmaa HS
Julkaistu: 18.3. 2:00, Päivitetty: 18.3. 9:43
KIRJAILIJA Lena Andersson esittää toiveen:
”Kirjoita se niin, että minua ei karkoteta maasta.”
Mutta miksi Anderssonin pitäisi pelätä karkotusta? Hän on kotimaassaan Ruotsissa arvostettu kirjailija ja tunnettu keskustelija.
Andersson kirjoittaa teräviä kolumneja ja ilmaisee mielipiteensä kylmänviileästi aiheesta kuin aiheesta.
Kuluneella viikolla kirjailija vieraili Helsingissä, koska hänen romaaninsa pohjalta tehty näytelmä tuli ensi-iltaan Lilla Teaternissa.
Tällä kertaa on tarkoitus puhua länsinaapurin #metoo-kampanjasta. Viime syksynä alkanut kampanja toi julkisuuteen naisten kokeman seksuaalisen ahdistelun ja häirinnän.
Ruotsissa #metoo-kampanja sai poikkeukselliset mittasuhteet. Alalla kuin alalla kerättiin adresseja ahdistelua vastaan.
Andersson avaa häirintäkeskusteluun sellaisen näkökulman, jota ei liiemmin ole julkisuudessa perattu.
Hän pitää kampanjaa vaarallisena massaliikkeenä, josta ei voi seurata mitään hyvää.
”Olen aina hieman peloissani näistä massaliikkeistä. Niissä ihmiset lopettavat ajattelemisen ja toimivat yhdessä vain tunteeseensa vedoten.”
Andersson tietää, että hänen mielipiteensä eivät ole kaikille mieluisia. Se on käynyt selväksi kotimaassakin, jossa hän on joutunut kiivaisiin väittelyihin aiheesta.
”Olet huono ihminen, jos sanot jotain vastaan. Syyllistät naista. Mutta ymmärtääksesi tilannetta, sinulla pitää olla koko kuva.”
Sellaista kokonaiskuvaa ei Anderssonin mielestä #metoo-kampanjassa välity.
DAGENS NYHETER paljasti viime syksynä yhden ahdistelijan nimellä Kulturprofilen, kulttuuriprofiili. Varsin pian lehdistössä alkoi kiertää ahdistelijan oikea nimi. Useampi nainen syytti ranskalais-ruotsalaista kulttuurivaikuttajaa ahdistelusta.
Ruotsin syyttäjälaitos totesi viime viikolla, ettei kulttuuriprofiilia kohtaan esitetyillä syytteillä ole juridisia perusteita. Se ei paljon enää paina.
Anderssonin mielestä monissa ahdistelutapauksissa sosiaalinen rangaistus on paljon suurempi kuin tehty rikos. Syytetty menettää työnsä, uransa, maineensa ja ehkä jopa perheensä.
”Seksuaalinen häirintä, seksuaalinen ahdistelu ja raiskaus ovat pahoja asioita. Ei sitä tarvitsisi edes sanoa, koska se on itsestään selvää”, Andersson sanoo.
Hän peräänkuuluttaa järkevää keskustelua ongelmasta, eikä halua kauhutarinoita ja syyttelyä.
Miehet eivät Anderssonin mielestä pysty puolustautumaan, koska heitä syytetään jo valmiiksi. Se lamaannuttaa keskustelun.
Ja jos naisia ei ennen uskottu missään, niin nyt uskotaan kaikessa.
”Sanotaan, että kaikki mitä naiset sanovat on pyhää. He eivät voi valehdella. He eivät voi sanoa asioita saadakseen etuja”, Andersson luettelee.
”Ja mitä tahansa miehet sanovat, se ei ole kiinnostavaa. Koska nyt naisten pitää puhua. Minusta tämä ei ole hyvä tapa käsitellä näitä asioita.”
Eikä Andersson usko, että kaikki #metoo-kampanjan nostattamat tarinat ahdistelusta ovat todenmukaisia. Vaikeaksi asian tekee se, että seksi on yksityistä. Siinä on aina jotain enemmän kuin mitä ulkopuoliset saavat tietää.
”Meillä kaikilla on taipumus leikata tarina niin, että se sopii omaan näkökantaamme.”
Andersson ei pidä siitä, että kaikki syytökset vihjailusta raiskaukseen menevät samaan koriin. Eikä siitä, miten vanhojen kaivelu johtaa helposti vääriin syytöksiin.
”Joku ehkä kymmenen vuotta myöhemmin tajuaa, että ahaa, minut raiskattiin. Jos sinut raiskattiin, etkä tajunnut sitä silloin tapahtumahetkellä, sinua ei raiskattu”, Andersson sanoo ykskantaan.
Kampanjan vuoksi seksuaalista ahdistelua ei ole käsitelty vain huonona käytöksenä vaan miehistä on maalattu pahoja.
”Se kuulostaa kuin olisimme tekemisissä hirviöiden kanssa. Kuin naiset olisivat Pohjoismaissa huonommassa tilanteessa kuin Saudi-Arabiassa. Se ei ole totta.”
Mihin #metoo voi sitten Anderssonin mielestä pahimmillaan johtaa?
”Pahimmillaan hyvin vihaisiin miehiin, joita syytetään vain sen perusteella keitä he ovat. Ei siksi, mitä he ovat tehneet. Ja sitten he saavat jotenkin vallan.”
Mutta todennäköisempi uhkakuva Anderssonin mielestä on, että sukupuolten välinen jännite kasvaa liian suureksi. Tällöin taannumme tilanteeseen, jossa naiset ovat yksi ryhmä ja miehet ovat toinen ryhmä.
”Silloin ajattelemme olevamme hyvin erilaisia, emmekä tule toimeen sen vuoksi.”
Ja sellaista tilannetta kirjailija ei halua.
KESKUSTELUA, keskustelua, keskustelua. Sitä Andersson peräänkuuluttaa.
Ja keskustelua hän myös rakastaa.
Eikä mitä tahansa jaarittelua vaan järkevää. Sellaista, jossa argumentit merkitsevät jotain, eikä keskustelukumppanin ajatuksia vähätellä, vaikka hän kuuluisi toiseen ryhmään kuin itse.
”Ehkä keskustelulla ei tule ratkaisua, mutta ainakin siinä tulee tietoiseksi toisen ajatuksista.”
Eikä #metoo läpeensä paha kampanja Anderssonin mielestä ole.
”Jos se kasvattaa tietoisuutta aiheesta, niin hyvä, mutta minusta se olisi voitu tehdä toisella tavalla.”
Kirjailijan mielestä fiktio olisi yksi hyvä tapa käsitellä seksuaalista ahdistelua.
”Fiktio on hyvä kuvailemaan syitä ja seurauksia. Silloin ymmärtää paljon enemmän.”
Kokonaisuuden hahmottaminen on Anderssonin mielestä avainasemassa. Ahdistelutapauksissa ei ole kuin ihmisen sana tapahtuneesta. Ei kokonaiskuvaa, ei syy ja seuraus -suhteita. Irralliset tarinat ahdistelutapauksista eivät kerro hänen mielestään mitään.
”Monet niistä tarinoista ovat minusta täysin käsittämättömiä ja epäloogisia. En tunnista ihmisiä niissä”, Andersson sanoo.
”Ja minä olen kuitenkin kirjoittanut kaksi kirjaa miehistä, jotka ovat vastuuttomissa suhteissa.”
ANDERSSONILTA on suomennettu kaksi romaania: Omavaltaista menettelyä (Egenmäktigt förfarande) ja Vailla henkilökohtaista vastuuta (Utan personligt ansvar). Molemmat kertovat naisesta, joka ajautuu epäonnisiin miessuhteisiin.
Omavaltaista menettelyä sai kuluneella viikolla myös ensi-iltansa teatterisovituksena Lilla Teaternissa. Sen tähden Andersson vieraili Helsingissä. Ruotsissa kirjasta on esitetty teatteriversio aiemmin parissa eri kaupungissa.
Omavaltaista menettelyä suomennettiin vuonna 2014. Siinä päähenkilö Ester Nilsson rakastuu taiteilija Hugo Raskiin, mutta ei saa vastarakkautta. Tai ainakaan sellaista rakkautta kuin toivoisi.
Esterin ja Hugon ajatukset tilanteesta ovat erilaiset. Tapailun, syvällisten keskustelujen ja kolmen yhteisen yön jälkeen Ester uskoo, että suhteella on tulevaisuus. Hugo taas ei aiokaan rakentaa Esterin kanssa tulevaisuutta. Tuskin aikoo kenenkään kanssa.
Älykäs ja looginen nainen ajautuu epäloogisesti sinnittelemään suhteessa, jota ei ole.
Tästä epäsuhdasta romaani kertoo.
Andersson oli jo jonkin aikaa ollut kiinnostunut suhteiden laadusta ja siitä, kun joku haluaa jotain enemmän kuin toinen. Miten heikoksi sellainen suhde tekee järkevänkin ihmisen. Ja kuinka kiusallista toisen riippuminen on suhteen välinpitämättömälle osapuolelle.
”Se oli mielenkiintoista panna järkevä ihminen siihen tilanteeseen. Mitä tapahtuu tunteille, ja kuinka käsittelet niitä järkevästi.”
Kuulostaa omakohtaiselta. Eikä Andersson juoruilta säästynytkään.
Kun Omavaltaista menettelyä julkaistiin Ruotsissa, lehdissä alkoi kiertää huhu, että Hugo Raskin hahmo olisi suoraan elokuvaohjaaja Roy Andersson. Ohjaaja kertoi, että hänellä oli ollut suhde Lena Anderssonin kanssa.
Kirjailija sivuuttaa huhut huhuina, eikä kirjaa pidä lukea kuin omaelämäkertaa.
”Mielestäni se satuttaa kirjaa. Fiktio on fiktiota, ei sillä ole väliä, mistä se tulee.”
Anderssonin mielestä elämäkerrallinen tulkinta myös häiritsee lukijaa. Kirjailijan ja lukijan välillä kun on sopimus siitä, että kirja on fiktiota eikä autobiografia.
Luomiaan hahmoja pitää joka tapauksessa ymmärtää, jotta niistä voi kirjoittaa.
”Olen ollut kaikki nämä hahmot. Olen ollut Hugo, olen ollut Ester.”
Andersson ei myöskään halua ajatella, että kirja kertoisi jotain siitä, mikä on miehen käytöstä ja mikä naisen käytöstä. Päähenkilö Ester on tavallaan käytökseltään sekä mies että nainen: aggressiivinen saalistaja, joka jatkaa kunnes saa sanan kyllä.
”Hän käyttäytyy samalla tavalla kuin miehet ovat käyttäytyneet fiktiossa satoja vuosia.”
Kirjojen päähenkilö ei siis määrity sukupuolensa kautta. Sekä mies- että naislukijat ovat löytäneet Esteristä piirteitä, joihin he samaistuvat.
”Tähtäsin aina tähän universaaliin ihmisolentoon. Hänellä vain piti olla joku sukupuoli.”
NAINEN voi olla kuin mies. Kuulostaa nykyfeminismin ilosanomalta. Andersson ei juuri välitä tämän hetken feminismistä.
”En ymmärrä, mitä feminismi tarkoittaa enää”, Andersson sanoo.
Hänen mielestään feminismi näyttää nykyään olevan osa identiteettipolitiikkaa.
”Minulle se näyttäytyy sillä tavalla, että pelkästään naisena oleminen on feminismiä. Joten kaikki mitä nainen tekee on feminismiä.”
Se on Anderssonin mielestä outo määritelmä. Feminismin kun pitäisi olla käsite tai idea, ei niinkään osa identiteettiä. Andersson tähtää siihen, ettei sukupuolella ole väliä.
”Sen ei pitäisi merkitä mitään oletko mies vai nainen. Monet feminismit sanovat nykyään, että se on myös heidän tavoitteensa, mutta en näe sitä käytännössä.”
Miten se näkyisi käytännössä? Anderssonin mielestä niin, että naisista ei ajateltaisi, että he pitävät tietyistä asioista ja heillä on tietyt ongelmat.
Sitten Andersson alkaa puhua kuukautisista. Länsinaapurissa on käynnissä samanlainen trendi kuin meilläkin. Kuukautisista puhuminen julkisesti ja menkkataide ovat isoja juttuja myös Ruotsissa.
Sitäkään Andersson ei ymmärrä. Miksi kuukautista pitäisi puhua jotenkin erikoisena asiana. Sehän on yksityinen asia, joka ei kiinnosta ketään. Tai ei ainakaan Anderssonia.
”En mielestäni piilota kuukautisiani siksi, että olen nainen tai koska naisia katsotaan alaspäin. Piilotan ne, koska se on intiimiä. Se on yksityisasiani.”
LOPUKSI Andersson haluaa puhua uudesta romaanistaan, joka ilmestyy Ruotsissa huhtikuussa. Se kertoo ruotsalaisista.
Svean poika – Kertomus kansankodista on tarina tyypillisestä ruotsalaisesta 1900-luvulla. Siinä kolmen sukupolven aikana kansankoti rakennetaan, eletään onnelaa ja lopulta koko rakennelma pilataan.
”Se on Ruotsin draaman kaari.”
Suomennos romaanista saadaan näillä näkymin syksyllä.
Jos Andersson rakastaa keskustelua, niin kyllä hän rakastaa myös kirjoittamista.
”Olen todella kiintynyt kirjoitettuun kieleen ja siihen, mitä sillä voi tehdä”, hän kertoo.
”Kirjoittamalla voi vaikuttaa lukijaan. Ei manipuloimalla, vaan kirjoittamalla niin rehellisesti kuin voi siitä mitä ajattelee tai näkee, ja sitten lähettää sen toiselle. Se on lähes ihme.”
Juttu löytyy myös osoitteesta https://www.hs.fi/kulttuuri/art-2000005607978.html
submitted by hajamieli to Keskustelu [link] [comments]


2017.05.08 03:39 kotkarankki Rankkikotkan BDSM-seikkailun kootut meriselitykset

Parhaimmatkin suunnitelmat ovat kuin satulinnoja rantahietikolla. Heti kun aalto lyö rantaan ne murenevat palasiksi. Sattuma puuttuu aina peliin. Vain päämäärillä on merkitystä ja niitä kohden pitää työskennellä. Elämä on säveltämistä. Lapsuuden ajan traumat seuraavat aikuisuuten. Kaikissa meissä asuu ääni joka kehottaa ylittämään itsemme. Se tekee hyvistä miehistä hirviöitä. Sitä pitää tarkkailla. Ja meitä pitää tarkkailla. Ja meidän pitää tarkkailla muita. Pitää olla rehellinen ja avoin. Fake it till you make it. Viikatemies ei noudata aikataulua ja niin katoaa mainen kunnia. Ei minulla ollut aavistustakaan että minussa oli jotain vialla.
Olen saanut seksin suhteen pelkkää huonoa palautetta heti alkutaipaleelta asti. 10 vuotiaana hypistelin tätini sukkahousuja ja huomasin oudon reaktion housuissani. Kerrottuani tästä koulussa terveydenhoitajalle tai kuraattorille kavalsivat he minut vanhemmilleni. Isäni ei ollut väkivaltainen ihminen. Hän hakkasi minut päästyäni kotiin. Välimme eivät ikinä olleet samoja.
Hän ei ollut huono ihminen mutta teki virheitä kuten kaikki muutkin. Lapsuuteni oli tähän asti ollut erittäin onnellinen ja perheemme tiivis. Liian tiivis. Isäni oli huippukunnossa. Vaikka ikä jo hieman painoi lenkkeili hän 30 kilometriä päivässä. Äitini kertoi että isä tulee takaisin sairaalasta viikon kuluttua. Viikon kuluttua en voinut enää kommunikoida isäni kanssa. Haimasyöpä on perkele. Olin 13.
Maailma kaatui päällemme ja suku kävi kimppuun. Äitini piti yksin linnaketta pystyssä. Olen aina rakastanut ja kunnioittanut naisia. Äitini oli vahva nainen. Huomattuani että rakastan myös miehiä menin tätä äidilleni kertomaan. Hän tutki laskuja keittiön pöydän ääressä: "Poikani, maailma kaatuu päälle ja kaikki käyvät kimppuun. Älä huolehdi. Minä kyllä pidän linnakkeen pystyssä. Ainakaan sinä et ole homo". Siitä asti olen ollut kaapissa.
En itkenyt kyyneltäkään isäni hautajaisissa. Vannoin pyhän valan että en salli itselleni rakkautta. En salli ketään elämääni. Ketään ei voi rakastaa kuin mies sillä he joko kavaltavat sinut, lupaavat sinulle asioita joita eivät voi pitää tai kuolevat. Itsesuggestion voima on uskomaton! Olen kasvattanut itseni siitä lähtien yksin.
En minä tynnyrissä ole kasvanut. Olen minä elänyt täyttä elämää. Olen lentänyt siperian halki kun virolainen merimies osoitteli minulle vankileirejä joihin suku on haudattu. Melkein kuolin armeijassa. Olen uinut monissa merissä. Olen tinkinyt marokkolaisessa basaarissa ja ostanut sahramia Tunisiasta. Olen juonut viiden tuhannen markan pullollisen viiniä Tokion kattojen yllä. Lukenut hyllmetreittäin historiaa. Kieltäydyin palveluksesta oikeastaan vain siksi että pääsen kokemaan vankilan ilman rikosrekisteriä. Olen kalastanut haita ja hävennyt sitä myöhemmin. Eksynyt pimeään kaivokseen. En ole koskaan maksanut seksistä. Salakuljetin animea tullin läpi ja narahtaessa maksoin 20 kilomarkan sakot käteisellä samoin tein pois. Yritimme tulla ryöstetyksi Amsterdamissa. Olen ryypännyt kymmenillä eurooppalaisissa rautatieasemilla, sammunut väärään junaan ja löytänyt itseni väärältä puolelta Eurooppaa. Olen vahingossa mennyt kaksi kertaa homobaariin kavereiden kanssa ja minua on hävettänyt niin. Olen herännyt krapulasta oudossa maassa, oudossa kaupungissa ilman valuuttaa ja kielikykyä. Matkustin kuusivuotiaana yksin metrolla pitkin Lontoota. Tuhannen euron autoni hajosi matkalla Auswitziin ja jatkoimme jalan läpi Euroopan kännissä kuin käki. Reggae bändi ei pysynyt tahdissani. Olen juonut niin paljon viinaa että minun pitäisi olla kuollut. En ole viitsinyt humaltua siitä pitkään aikaan. Tupakan polton lopetin seinään eikä edes tee mieli. En halua hengittää savua keuhkoihini. Seisoin Äitini rinnalla kymmenen ihanaa ja tuskaista vuotta kun hän sairasti ja kuoli enkä uskaltanut vieläkään puhua.
Aina minä olen rakastanut elämää. Mutta olen elänyt säästöliekillä.
Itseään vihaavan kaappihomon deittiskene on aina ollut ihan perseestä. Naisille ei uskalla puhua seksistä kun ei voi olla oma itsensä sen suhteen. Muuten kyllä juttu luistaa, ei siinä mitään. Olen ollut vain ammattilainen välttelemään aihetta. Kymmenen vuotta menee selibaatissa heittämällä. Mutta on minullakin tarpeita. Jos haluttaa niin porno pyörimään ja homma on puts. Sitten voi keskittyä tärkeisiin asioihin elämässä kuten tomaatin kilohintaan ja 7-vaiheisen hilavitkuttimen kierteiskäämin variaabelin differenssipotenttiaalieroon kuivassa ilmanalassa.
Kyllä tälläisellä mennään helposti hautaan asti. Ei tunnu missään. Minulla oli suurinpiirtein kaikki valmiina. Rakennuspalikat muuraamista vaille kasattuna. Sitten hän kysyi että alistaisinko häntä hieman. Alistaisinko häntä? No pääseepähän panemaan. Kiinni veti! Onko hullumpaa kuultu. Hmm. Hmm-mm. Ei saatana, onko minulla nyt tälläinen BDSM juttukin? En minä ole hirviö, asiasta pitää ottaa selvää.
Alkaa panettamaan ihan oudolla tavalla. Hyvin oudolla tavalla. Ei minulla ollut aavistustakaan että minussa on jotain vialla. Jos tunne-elämän ja seksielämän kanssa ei ole mitään päällekkäisyyttä on kuin asuisi taidegalleriassa jossa ei ole valoja. Käsikopelolla joutuu kulkemaan tyhjissä käytävissä. Sitten joku vähän tönäisee ja kätesi osuu valokatkaisijalle. Hups.
Sessio myöhemmin, mutta sitä ennen treffit. Panettaa, mutta ajatus on muualla. Virhe. Ai helvetti, se on vieläpä lahtivalas. Ei minulle koskaan ennen ole näin käynyt. Itken vähän. Melkein oksennan kun tyydytän hänet. Vihaan itseäni.
Sessio lähenee ja ajatus kirmaa. Hommakin toimii ihan niin kuin ennenkin. Sattuma puuttuu peliin. Auto hajoaa. Elämä on säveltämistä. Lähden hakemaan miestä. Tapaamme julkisesti ja juttelemme. Oloni on mitä rennoin. Ei kauhean hyvän näköinen, mutta jotain hänessä on. Hampaatkin vinot. Ei tyhmä mies lainkaan. Kertoo voikapinasta ja näytän hänelle Suomi Vuonna 1918 kirjan jonka toinen pääty on värjätty punaiseksi. Ymmärtää heti vitsin. Ei tyhmä mies ollenkaan. (huom! Ihan oikeasti sähläsin yhteystiedot kuin teinityttö. Jos joku tunnistaa, niin sanokaa että saa ottaa yhteyttä. En minä ihan totaalinen mielipuoli ole).
Pikainen sessio.
Kun hän lähtee hajoan. Tiedän että seksuaali-identiteettini on muuttunut iäksi. Olen kasvattanut itseni 13 vuotiaasta lähtien. Olen ennenkin nostanut itseni ylös lattialta. Tiedän mitä pitää tehdä. Jos en toimi, tuhoudun. Katson syvälle peiliin. Kohtaan demonin yksi kerrallaan ja lyön ne maan rakoon. Internet on avuksi. Tunnen itseni. Olen sinut itseni kanssa. Kuulun itselleni.
Mutta olen edelleen sirpaleina. Tämä on tilaisuus jota olen odottanut. Tartun hetkeen. Viritän ansan. Olen 13 vuotiaasta tiennyt että itsesuggestion voima on valtava. Se on uskomaton! Se on harpyija-ansa ja on niin kovin kieroa peliä.
Asetan itseni syötiksi. Sellainen joka on aina käynyt kimppuuni mahdollisesti näkee sen ja iskee. Aion antaa hänelle valtaa ja kun hän sitä käyttää aion ottaa sen pois ja rakentaa itsestäni uuden. Tämä on alhainen suunnitelma, mutta harpyijoita en sääli.
Sattuma puuttuu peliin.
Se ei ole harpyija. Syvimmät ystävyyteni olen solminut kun olen ojentanut käteni katuojaan. Tunnistan hänet heti. Miksi en olisi tunnistanut kun hän kerran on ollut aina mielessäni. Näen hänen lävitseen välittömästi. Nimikin täsmää. Kaikki. Tunnistan heti että olemme äärimmäisen suuressa vaarassa. Itsesuggestion voima on uskomaton!
Vetäydyn. Olisin aivan hyvin voinut vannoa itselleni että hän on valittuni. Ainoani. Kohtaloni. Olisin voinut tehdä itsestäni helposti hirviön. Vannon itselleni että rakastan elämää täysillä enkä koskaan mene eläkkeelle.
Kysyn neuvoa lähimmäisiltäni. Tiedän vastuuni. Jokainen on vapaa. Valtaa ei voi ottaa, sen voi vain luovuttaa. Valinnoilla on aina seuraamuksensa. Kukaan ei ole orja jos ei niin tahdo. Minä en tule koskaan omistamaan orjia. Kysyn mielipuolisen kysymyksen ja antaudun hänelle täysin. Annan avaimet elämääni. Ei tarvitse kuin olla aktiivinen. Ottaa asia vakavasti. En minä hullu ole. En minä häntä naimisiin pyytänyt. Treffeille vain, mutta vakavalla mielellä. Hyvin, hyvin vakavalla mielellä.
Hän sanoi kyllä. Uskomatonta.
Fiksut ihmiset yllättyvät aina eniten ilmiselvistä asioista silloin kun he unohtavat tämän faktan. Pidän itseäni fiksuna, joskin hieman hajamielisenä.
Todellakin näin hänen lävitseen sen profiilin kautta. Pyysin korjaamaan harhaluulojani ja hän kirjoitti minulle ainakin 10 sivua tekstiä. Loogista tekstiä. Ei toista itseään. Kirjoittaa jouhevasti. Artikuloi selkeästi. Ei ole tyhmä nainen. Hänkin on fiksu. Ei siinä tosin ollut minulle yhtään mitään mitä en olisi tiennyt jo valmiiksi.
Sanoo etsivänsä kumppania mutta etsii treffiseuraa. On sotkeutunut kuvioihinsa eikä näe. Tarjoan tilaisuuden tilaisuuden jälkeen, mutta ei osaa tarttua hetkeen. Ei ymmärrä että valinnoilla on aina seurauksia. Tietää paljon, mutta ei osaa soveltaa. Hänellä on orjamentaliteetti. Minä en tule koskaan omistamaan orjia. Harmi. Ehkä hän joskus vielä nousee tilanteen tasalle.
Vain häntä varten olisin rakentanut kaiken. Se olisi ollut minulle niin kovin helppoa ja yksinkertaista toteuttaa. Olimme kuin palapelin palaset sillä täydensimme toisiamme. Tiedän miten ollaan hyvä aviomies. Olisin emuloinut isääni, mutta välttänyt hänen virheitään. Mutta kun ei, niin ei. Väärä ihminen, väärässä paikassa, väärään aikaan. Ensi rakkauteni. Ei kiinnosta enää.
Olen 36 vuotias biseksuaali mies jolla on 13 vuotiaan libido eikä enää mitään ymmärrystä seksistä ja huimasti itseluottamusta. Olen aina mies miehen kehossa. Jos näet minut pukeutuneena hameeseen, niin silloin se on todennäköisesti meidän välillämme josko silloinkaan. Porno ei voisi vähempää kiinnostaa. Olen dominoiva luonne. Minulla ei ole yhtään mitään muunsukupuolisia vastaan, mutta en pidä siitä että minut heihin sekoitetaan. En kutsu ketään ikinä transuksi. Haluan oppia tanssimaan korkokengissä. Elän täysillä enkä mene koskaan eläkkeelle. Tänään ostin bygat täysillä. Ei mennyt kuin hetki ja nyt tiedän enemmän bygista kuin koskaan. Minä en himmaile. Jos päätän laiskotella, niin laiskottelen täysillä. Tarkkaile, arvioi, päätä ja toimi. Olen sinut itseni kanssa.
submitted by kotkarankki to Suomi [link] [comments]


EXO-K - Overdose (finsub) mv Lukekaa description (aika tärkeää) - YouTube Nina-Älä Hylkää Näin Tampereella puhutaan rasismista titan fist (ex) vs titan fist ,pugilism , ,r0hmu vs hammer fistfight, U-KISS - She's Mine (finsub) mv Mitä TheRajaskel tekee, kun hän ei tee videoita? [Vlog] The Hunchback of Notre Dame - Cathedral Scene (Fandub Ready in Finnish) TEEMU KESKISARJA - MIKSI PUHUT RYSSISTÄ JA NEEKEREISTÄ? Miksi ihmiset eivät voi vastaanottaa Pyhää Henkeä

Keskustelu - Ihmiset eivät pidä minusta, enkä ymmärrä ...

  1. EXO-K - Overdose (finsub) mv
  2. Lukekaa description (aika tärkeää) - YouTube
  3. Nina-Älä Hylkää
  4. Näin Tampereella puhutaan rasismista
  5. titan fist (ex) vs titan fist ,pugilism , ,r0hmu vs hammer fistfight,
  6. U-KISS - She's Mine (finsub) mv
  7. Mitä TheRajaskel tekee, kun hän ei tee videoita? [Vlog]
  8. The Hunchback of Notre Dame - Cathedral Scene (Fandub Ready in Finnish)
  9. TEEMU KESKISARJA - MIKSI PUHUT RYSSISTÄ JA NEEKEREISTÄ?
  10. Miksi ihmiset eivät voi vastaanottaa Pyhää Henkeä

Ei pidä olla ylimielinen historian viimeisen tuomion edessä.” Vuonna 1971 syntynyt Keskisarja on Suomen ja Pohjoismaiden historian dosentti Helsingin yliopistossa. Hän elättää itsensä ... Lyrics: Hän on ns.varastaja, hän varastaa miesten sydämet ja vetää jousia kuin pilotti Hän on syntynyt vartaloon, johon ei tarvitse dieettiä Tuon takia, mieh... Ja täällä ei oo toista naista turha edes miettiä ... Älä jätä minua, rakastan aina sinua ... Pidä musta huolta vielä ... Hän on asunut Tampereella melkein vuoden. - On ärsyttävää, että ihmiset lokeroivat kaikki afrikkalaiset avuntarvitsijoiksi. Tämä ei pidä paikkaansa. Minua on kohdeltu Suomessa hyvin. Tämän descriptionin sisältö ei liity siihen että pitäisin taukoa tai lopettaisin, koska näin ei ole, mutta asia liittyy tubeen kuitenkin, ja mahdollisesti my... Lyrics: Tule sisään Vedin sinua lähemmäksi kaikella, mitä omistin Nyt en voi kääntää sitä toisin Tämä on selvästi vaarallinen riippuvuus Niin paha, kukaan ei... this clips is me and my ex frend how like more popularity that he can get!and were his merit?lies about me.this pugilism match with out head punch?he give me hard punch in head .he is finish w-l ... 19 Vielä vähän aikaa, niin maailma ei enää minua näe, mutta te näette minut; koska minä elän, niin tekin saatte elää. 20 Sinä päivänä te ymmärrätte, että minä olen Isässäni ... LittleBigPlanet 2 Videon tarkoitus ei ole loukata ketään, saati aiheuttaa mielipahaa heissä, jotka odottivat oikeata videota. Tästä huolimatta; jokainen minua kävyllä heittäkööt tämän ... - Hän ei oikein pidä sotilaista - Onko tämä kuulustelu ? - Etkö pidätä minua ? - *huokaus* Et ole lainkaan niinkuin muut sotilaat - No.. Jos et kerran pidätä minua, mitä haluat ? - Esmeralda